Olin onnellinen, tullessani pitkän koulu päivän päätteeksi kotiin. Oloni oli semmoinen, että olisin voinut vaan pomppia ja hyppiä. Muistaakseni olin saanu olla S kanssa sinä päivänä paljon.
Tulin kotiin, maailma pysähtyi hetkeksi. Äiti itki, kaikki oli sekaisin. Menin sohvalle istumaan, mutten kerennyt olla siinä kun sekunnin, kun äiti kysyi. Mitkä sun elämässä on hyvin? Vastasin, ja sen jälkeen heti arvasin ja huusin , etten saa ikinä lapsia. Äidistä näki, että niin se oli. Äiti kertoi, oireyhtymästä ja itkusta ei tainnut tulla loppua moneen tuntiin. Juoksin ylös alas portaita, itkin, mietin miksi minä? Minä joka aina olen rakastanut lapsia, ja pitänyt niitä kuin kukkaa kämmenellä.
Yritin paeta asiaa. Kävin kävellen kaupassa, soitin mitä kummallisimpia puheluita sisaruksilleni, esim veljelleni. En saa ikinä lapsia ja tuuttuut, suljin puhelimen. Noin kolmen minuutin jälkeen soitin siskolleni uutisesta, että tulen heti huomenna heille. Se oli paras mahdollinen ratkaisu. ♥ En itkenyt siellä kertaakaan, nauroin kun äiti soitti kuinka jaksan. Hymyilin monet kerrat siellä. En ymmärtänyt asiaa.
Luulin, että päivän jälkene olen sinut asian kanssa. ' en saa lapsia ja sillä selvä'
Sain korvaamattomia viestejä sisaruksiltani/perheeltäni ja yhdeltä ystävältä, jolle kerroin. ♥
Kaikki halusi auttaa, kyselivät, lohduttivat, mutta minusta alkoi tuntua, että olen sairas ja elämä muuttuu kauheesti, olen se sairas tyttö, jolla on Mrkh. Sanoin kaikille, että minua ei tarvi sen kummemmin sääliä. Olen kuitenkin sama ihminen, mitä eilen ja toissapäivänä. Silloin tuntui, että äiti ois ostanut minulle kaiken mitä olisin tahtonut, mutten halunnut.
Mutta puolen vuoden jälkeen, tämä asia on ollut minun mielessäni kokoajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi♥